Spandexmiesten evoluutio ja muuta murinaa sarjisleffoista
Pienen tauon jälkeen pääsemme aiheeseen, jonka kaltaisten vuoksi blogin pistin alunperin pystyyn. Supersankarit. Eiväthän aikuiset miehet ole niistä kiinnostuneita? Totta munassa ovat! Ei ehkä pitäisi, mutta onhan se nyt siistiä touhua kun oikein pieteetillä tehdään.
Penskana tuli kahlattua kaikki suomeksi ilmestyneet sarjikset läpi, ja yksi kohokohdista oli Marvelin lehtien keskellä ja lopussa olleet hahmoesittelyt. Niistä opeteltiin jokaisen hahmon taustat ja erikoiskyvyt. Olennaisin juttu omassa kaveriporukassa oli kiloissa ilmoitettu luku siitä, kuinka paljon kukin kalsarimies kykenee nostamaan. Nostamaan minne, polven ylpuolelle, pään yläpuolelle, pöydälle, kaapin päälle, sentin verran maasta, auton takakontista maakuoppaan, sitä ei yksilöity, mutta voimasuhteet tulivat selviksi. Kapteeni Amerikalla oli näin lonkalta muistettuna 400 kg:n nostokapasiteetti. Ja se oli lälläriä se. Hämiksellä oli muistaakseni 10 tonnia. Ja kun tonneihin päästiin, alettiin olla niin sanotusti bisneksessä. Kaksi kovaa oli omassa luokassaan; Hulk ja Juggernaut (poislukien jotkin omnipotentti-osaston avaruusjumalat jotka liikuttelivat planeettoja silmäluomillaan, niitä ei laskettu silloin eikä lasketa nytkään). Hulksteri ja Juggis olivat sadan tonnin klubissa. Emmekä me osanneet päättää, kumpi on kovempi. Se selvitettiin leikkimällä, toinen toista, toinen toista. Tämä oli aikaa ennen kuin äidit ylisuojelivat lapsiaan ja pakottivat näitä pitämään kypärää päässä saunoessa.
Vietin juuri sangen sateista kesälomaa, ja eräänä iltana jäimme jälkikasvun kanssa tuijottamaan YLE Teemalta tullutta Batmania. Siis sitä 60-luvun camp-sirkusta, jossa korkeushyppääjän fysiikalla varustettu Adam West latoo humalaisen morotiikalla varustettuja gooneja pannariin poskettomien puhekuplien saattelemana. Pif! Pow! Sock! Bloop! Rups! Cum! Muksu katsoi touhua haavi auki. Sama lapsi kysyi pari päivää sitten DVD-levy kädessään, millä levyä voi katsella. Vastasin että telkkarista. ”Ei telkkarista voi kattoo elokuvia!” Niinpä. Elämme suoratoiston aikaa.
Toistotapojakin enemmän on muuttunut elokuvissa ja televisiosarjoissa (ja suoratoistosarjoissa!) esiintyvien supersankarihahmojen fysiikka. Nykyään supersankareita heiluu sarjakuvalehtien ulkopuolella enemmän kuin koskaan, ja niitä esittävät kuolevaiset ovat rooleissaan toinen toistaan uskottavampia (ainakin ulkoisesti). Muutos oli nähtävissä jo kersana. Kun 80-luvun Hämähäkkimies oli vielä hoikkaa poikkaa, oli 90-luvun spaideri kuin Ato Boldon testivapaalla treenileirillä itä-saksalaisessa laboratoriossa. Muutos 60-luvun Adam Westistä 80- ja 90-lukujen nahk’hiirimiehiin Michael Keatoniin, Val ”Väl” Kilmeriin ja George Clooneyyn oli vielä maltillinen, ja suurimmalta osalta kiinni lepakkokostyymin muutoksista. West paineli pisin Gothamia kalsareissa, myöhemmillä oli puvustaja puolellaan ja puvussaan kunnolla kumilihasta (ja Clooneyn puvussa nännit). Mutta vielä 90-luvullakaan sankareiden fysiikalla ei mehusteltu nykyiseen malliin. Oikeastaan nykyinen meininki alkoi vasta jossain 2000-luvun puolivälissä, juuri samoihin aikoihin kun sarjakuvaleffoista alkoi tulla vakavasti otettavia elokuvia. Netti alkoi pursuta fanipoikien ja -tyttöjen mouhoamista milloin kenenkin muodonmuutoksesta tulevaa trikooleffaa varten.
Annetaanpa nyt esimerkki jotta saadaan väitteelle selkänojaa. Muistatko ensimmäiset X-Men-leffan? Hugh Jackman Wolverinena. Fyysinen ilmestys milleniumin aikoihin. Sen jälkeen Hugh on heilunut kynnet rystysissään väpättäen kaiketi kuudessa muussa X-Men- / Wolverine-rainassa. Muutos on ehkä ollut niin hidas, että se ei ole iskenyt niin pahasti silmään, mutta minkälainen ero on ensimmäisen ja viimeisimmän välillä? Yhdellä sanalla: ihan posketon. Kato ite.
Mehustelematta sen enempää australialaisella hunkilla ja nykyajan ns. spornoseksuaalisuudella, palataan jo aiemmin mainittuun: sarjakuvaleffat alkoivat muuttua vakavasti otettaviksi elokuviksi noin vuoden 2000 paikkeilla. Poislukien Tim Burtonin Batmanit, olivat sarjisleffat olleet sisällöltään kevyitä, tarkoituksellisen lapsellisia pläjäyksiä. Burtonin Batmanit olivat oman lapsuuteni tärkeimpiä elokuvia. Kertonee jotain ajan hengestä ja Adam Westin trikoo-Batmanin pitkästä ja värikkäästä varjosta, että Warner Brothers myi hieman heikolla harkinnalla Batman Returnsin (sen, jossa Danny DeVito on Pingviinimiehenä) oheistuotelisenssin McDonaldsille, joka tööttäsi markkinoille aiheesta tehtyä Happy Mealia. Ne syötyään kersat menivät katsomaan itse elokuvan, joka ei sitten ollutkaan ihan happymealia. Lopputulos? Kirkuvia tenavia. Seuraus? Kiukkuinen mäkkäri ja liuta kovapalkkaisia juristeja. Tyhmät. Hieman myöhemmin Burton yritti isolla rahalla ja pitkän kaavan mukaan tehdä Teräsmiehestä elokuvaa. Teris on aina ollut omaan makuun aika turha hahmo. Amerikkalainen ikoni, juu, mutta ei vaan millään lähde. Burtonin leffaan oli valittu jo päätähtikin. Sikäli harmi, että leffa ei onnistunut, sillä herra Nicolas Cage teriksenä olisi voinut teoriassa olla hauskaa katseltavaa. Cagehan on täysin luonnottoman kova sarjakuvaentusiasti, joka on paitsi hassannut pari miljoonaa taalaa yhteen Action Comics -lehteen jossa Teräsmies esiintyi ensikertaa, myös nimennyt jälkikasvunsa Kal-Eliksi, joka on sarjakuvissa Teräsmiehen syntymänimi. Creep.
Aiheeseen liittyen, ehkä edelleen parasta mitä netti tarjoaa:
Asiasta sivuun ja eekkerin verran ohi, omaan lapsuuteen liittyy voimakkaasti myös Tim Burtonin Edward Scissorhads (Saksikäsi-Edward, luojan kiitos ei suomennettu Saksikäsi-Eetvartti). Hämmentävää, miten ehkä 7-vuotiaana nähdyn leffan musiikit tulevat vielä kolmekymppisenä ja vuosikymmenten tauon jälkeen kuupansisäiseltä kovalevyltä niin elävinä. Musiikithan ovat tietysti Danny Elfmanin (suom. Taneli Tonttumies, kjäh kjäh!) säveltämät, kuten aina, kun Hollywoodissa lähdetään vähänkin erikoisemman tai nyrjähtäneen fantasian pariin. Etenkin Elfmanin saksikäteen säveltämä Ice Dance saa meikämandoliinin vieläkin poraamaan kuin parrakkaan finskimiehen Jolon saaren Departures-kyltillä. Suomalaisittain hyvä tiedostaa, että ilman Elfmania meillä tuskin olisi Nightwishia, niin suuresti miehen sävellysten vaikutus kuuluu Holopaisen Tuomaksen tuotannossa.
Epäolennaisuuksiin kun mentiin, pakko lätkäistä knoppitiedolla herra Elfmanista. Ukkohan oli ennen elokuvasäveltäjän uraa yhden dorkimman kasaribändin vokalistina. Tossa raskauttavaa todistetta:
Näiden kahden kovan sarjakuvaleffan jälkeen olikin sitten aika hiljaista, ainakin mitä tulee kunnollisiin filmatisointeihin. The Mask on tietenkin sarjisleffa ja ihan onnistunutkin, mutta ei nyt aivan sitä osastoa jota tässä haetaan. Blade-sarjalla on faninsa, minä en niihin kuulu. Yksi herkullisimpia sarjakuvahahmoja, Todd McFarlanen aivan kipeään sarjakuvaan pohjautuva Spawn mokattiin ehkä ikuiseen reboot-kieltoon. Todellinen muutos parempaan alkoi tapahtua jossain ensimmäisen X-Menin kohdalla. Äksämiehet osoitti, että sarjakuvaelokuva voi olla sekä kaupallisesti että taiteellisesti menestys. Omiin suosikkeihin X-Menit tai Wolverinet eivät ole koskaan kuuluneet, eivät sarjakuvina eivätkä leffoina, mutta ne olivat avainasemassa antamassa lähtölaukauksen nykyiselle Marvelin elokuvaimperiumille. Huteja tuli vielä joitakin, karmeimpina nyt vaikka Ben ”Peppuleuka” Affleckin Daredevil ja jatko-osankin saanut Ihmeneloset. Näistä huolimatta iso kone oli jo käynnissä, josta seurauksena studiot ymmärsivät sarjakuvaleffojen kohdeyleisön olevan, yllätys yllätys, muut kuin 8-vuotiaat. Näytäpä nyt vaikka Dark Knight Heath Ledgerin Jokereine alakouluikäiselle. Trauma huudettu!
Kaikkein kauneimmin Marvel on saanut konseptinsa balanssiin silloin, kun sitä vähiten on odotettu. Lapsuuteni sankari Hulk on isoista odotuksista huolimatta ryssitty kertaalleen ryminällä, eikä toisellakaan yrityksellä osuttu aivan napakymppiin. Sen sijaan monelle täysin tuntematon ja siten vähemmän tunteita ennen julkaisua herättänyt Guardians of the Galaxy oli huikea onnistuminen. Liekö syy siinä, että niin suuri määrä Comic-Con-pizzanaama-nörttejä ei torpedoinut menestystä kassaluukuilla jo ennen varsinaista ensi-iltaa nillittämällä kaikesta epäolennaisesta ja pudottamalla IMDB-scorea, en tiedä, mutta leffa pääsi iskemaan aika kauniisti puskista. Toinen vastaava oli Iron-Man osa yksi. Hauska ajatella nyt kun Robert Downey Jr. on yksi planeetan isoimpia starboja, mutta ensimmäisen elokuvan aikoihin mies oli studion mielestä väärä ja riskaabeli valinta päärooliin. Siihen haluttiin….Tom Cruise. Iron-Man ei myöskään ollut jenkeissä saati Euroopassa ollut iso tai kiinnostava hahmo vuosikymmeniin. Sääli vain, että ensimmäisen elokuvan menestys poiki kaksi olennaisesti huttuisempaa jatko-osaa. Niin se vain näemmä menee. Korvataan kässäri tehosteilla ja odotetaan, ettei hönöt huomaa. Ei hönöt tietty huomakaan, mutta muut.
Marvelin aivan viimevuotisista tuotannoista suositeltavin on Netflixin kanssa painettu Daredevil-sarja. Daredevilhän oli etenkin pikkupoikana se kaikkein masentavin ja vähiten haluttu leikkihahmo. Ei sitä edes otettu leikkeihin mukaan muuta kuin rangaistuksena jollekin täydelle uoleville. Sokea asianajaja, c’mon! Mutta tuore sarja saa kaivettua tästä paljon hyvää, ja koko homma on henkisesti hyvin lähellä Christopher Nolanin Batman-trilogiaa. Synkkää, karua ja väkivaltaista menoa, jossa paha ei saa aina palkkaansa. Tsekkaa se!
Lopuksi, koska mikään ei ole niin kivaa kuin älyttömät ja subjektiiviset top-listat, vetästään tähän topkymppi supersankarileffat.
1. Unbreakable
2. V for Vendetta
3. The Dark Knight
4. Watchmen
5. Guardians of The Galaxy
6. Batman Begins
7. The Dark Knight Rises
8. Batman Returns
9. Hellboy II
10. Iron-Man
Viimeisenä listalta jäi Kick-Ass.
(Tätä kirjoitettaessa kuunneltiin paljon Danny Elfamin leffasoundtrackeja)
