Lempileffat (ei lempimisleffat, pervo)
Useimmilla meistä on melko yhteneväinen käsitys siitä, millainen on hyvä elokuva. Melko monella on myös hyvin samankaltainen listaus jos parhaita elokuvia lähdetään ylöskirjaamaan. Usein toistuvia heittoja ovat sormusten herrat, kummisedät, matrixit, Christopher Nolanin elokuvat, Star Warsit, tarantinot, Shawshank Redemption, enemmän vihkiytyneillä Hitchcockin, Billy Wilderin, Sidney Lumetin ja Frank Capran elokuvat, ehkä Kubrickin, Scorsesen, Spielbergin tai muun suuruuden tuotokset. Pornoelokuvat eivät ole elokuvia, ne ovat pornoa. Edelllä mainituista jokaisen kohdalla on olemassa perusteluja nimittää niitä vähintään hyviksi kandidaateiksi parhaiden elokuvien joukkoon. Silti, menemättä ”guilty pleasure”-osastolle, monella on myös ns. lempileffoja. Tällä tarkoitan elokuvaa, joka ei omastakaan mielestä ole välttämättä sitä historian suurinta elokuvataidetta, vaan jollakin tavalla itselle korvaamaton, kallisarvoinen ja tärkeä.
Omalla kohdalla kaikkien aikojen lempileffa on oikeastaan trilogia. Paluu tulevaisuuteen -trilogia (Back to the Future) on tullut katsottua niin moneen kertaan, että laskemiseen ei varmastikaan riitä sormet, varpaat ja muut kehon ulokkeet ynnättyinäkään. Ja kuten lempileffoille ja lempiasiolle on tyypillistä, ei tämänkään lempiasema ole selitettävissä rationaalisella järjenkäytöllä. Päinvastoin, kyse on lapsuusajan kokemuksesta, jonka pääsee jollain tavalla uusimaan aina näitä leffoja katsoessa. Sanoiko joku nostalgia?
Viidennellä luokalla olin viikon kipeänä kotona. Paska tsägä, paitsi ettei, sillä Yle sattui esittämään Paluu tulevaisuuteen -leffat. VHS-nauhuri ruksutti, vihreä mehukatti virtasi ja kuumeinen pikkumies tapitti jokaisen elokuvista viikon aikana muutamaankin kertaan. Tunneside, check.
Tämän suosikin julkista myöntämistä helpottaa se, että etenkin sarjan ensimmäinen elokuva on oikeasti rautaa. Tästä mielipiteestä tuskin tinkisin vaikka nuoruuden kokemus ei olisikaan ollut niin voimakas kuin nyt sattui olemaan.
Muita samaan kategoriaan kuuluvia suosikkejani ovat Ferris Bueller’s Day Off (Vaihdetaan vapaalle, Ferris, propsit taas suomennoksesta pässit), Ghostbusters 1 ja 2 (osa kaksi kyllä lipsahtaa sinne syyllisten nautintojen listalle) ja The Goonies (Arkajalat). Mikä näitä yhdistää? Monikin asia, mutta esiinpistävin on 80-luku. Poislukien Ghostbusters 2, ovat kyseiset leffat tehty parin vuoden sisällä 80-luvun keskipaikkeilla. Näin ollen niitä on esitetty televisiossa juurikin siinä herkässä kohtaa, kun allekirjoittanut on ollut suurimmille vaikutteille altis.
Toinenkin tekijä löytyy. Nykyisistä elokuvista poiketen mikään näistä elokuvista ei pyöri pelkästään erikoistehosteiden ympärillä. Paluu tulevaisuuteen ja Ghostbusters ovat aikansa standardeilla erikoistehosteleffoja, mutta molemmat muodostuivat ilmiöiksi tarinansa ja henkilöhahmojensa vuoksi. Koska viimeksi on alkuperäisideaan pohjautuva elokuva muodostunut samankaltaiseksi hitiksi kassoilla ja jäänyt elämään? Aivan. Tehdäänpä tästä tapa: Fuck you, Michael Bay.
(Tätä kirjoitettaessa kuunneltiin The Prodigyn uutta pitkäsoittoa The Day is my Enemy)
