”Ne oli ennen hyviä, mutta sitten joku kuuli niistä!” eli samaistumista kellariklubien runkkujen ja B-puolia läähättäen metsästävien puristien mussutukseen
Moni meistä on tavannut tämän arkkityypin: yleensä mieshenkilö, joka suhtautuu musiikkiin valtavalla intohimolla, kunhan kyseessä ei ole suosittu artisti tai yhtye. Jos kyseessä on aiemmin marginaalissa operoinut artisti tai yhtye, tämän tyypin mielestä siitä on tullut silkkaa kuraa sillä samalla hetkellä kun se on breikannut suurempaan tietoisuuteen.
Näiden tyyppien kanta perustuu toisinaan ihan oikeasti toteutuvaan ilmiöön, jossa päätään Kelan tai vastaavan ulkomaisen instanssin oveen tukien toivossa hakannut muusikko löytää Graalin maljan tekemällä musiikistaan paremmin suurille massoille sopivaa. Joku käyttäisi kirosanaa ”radioystävällinen”. Silti suurimmassa osassa kyse on jostain ihan muusta. A.W. Yrjänä sanoi jossain yhteydessä kuulevansa yhä vakavalla naamalla esitettyjä kommentteja, joiden mukaan CMX:n alkuaikojen HC-punk-osaston rypistys ”Matti” on yhä yhtyeen paras tuotos. ”Matti” on kova ralli genressään, eihän siinä, mutta kyllä tuossa hiukan perspektiivi haraa ja kinnaa jos pokerina moista painelee. Lainalaisuus tuntuu olevan, että kellarista noustessaan bändistä tulee liian kaupallinen.
Oma nuoruusaika meni kuunnellessa Pink Floydia, The Doorsia ja muuta 60- ja 70-luvun kamaa, joten rahkeet väittää löytäneensä kyseiset bändit ennen muita olivat aika vähissä. Yksi kokemus minulla tosin on, jonka kautta pystyn samaistumaan näiden suosionvastustajien ajatusmaailmaan. Kyseessä on Ohion Akronista tuleva duo The Black Keys. Oma historiani bändin kanssa alkoi noin vuonna 2003. Näin pätkän kaksikon live-esiintymisestä, ja tilasin jonkin import-painoksen Thickfreakness-albumista. Lätyn kovin juttu oli The Sonics-cover ”Have Love Will Travel”, joka avasi laajemmin kiinnostuksen alkuperäistä esittäjää ja muita aikalaisia kohtaan.
Parasta oli, että hyvän aikaa The Black Keys oli minun juttuni. Albumi albumilta bändi kehittyi, ja lyöttäydyttyään yhteen Gnarls Barkleysta tutun Danger Mousen kanssa nasahti osuma kultasuoneen. Yhteistyön hedelminä syntyneet Attack & Release ja Brothers olivat suvereeneja suorituksia (ja Danger Mouse eli kavereiden kesken Vaarahiiri on muutenkin ässäluokan tekijä). Siinä sivussa bändin kaksikko tekaisi yhdessä useammankin kovan luokan rap-artistin kanssa BlakRoc-nimisen albumin, joka oli kova kuin aamustondari.
Pieni pelko alkoi kuitenkin hiipiä poolopuseroon Brothersin menestyksen myötä. Tässä kohtaa orkesteri alkoi olla jo kaikkea muuta kuin pieni. Tuli Grammya, tuli radiosoittoa, tuli hittiä. Ja jostain ihmeen syystä se alkoi vaivata. Toisaalta olin kuitenkin tyytyväinen, että muutkin tajusivat kuinka kovasta jutusta on kyse.
Tämäkin muuttui, kun ”Lonely boy” -hitti pamahti radioiden voimasoittoon. Siinähän soi, vaikka ei kovinkaan paljoa tunteita herättänyt, mutta pahat aavistukset tulevan albumin suhteen se herätti. Kun ”El Camino” -lätty saapui myyntiin, se tuli poimittua heti, ja ensimmäisen pyöräytyksen jälkeen fiilis oli kuin Kankaanniemen Toimilla.. Näinkö tää nyt meni? Mitään ei jäänyt käteen. Soundit oli kondiksessa ja tuotantoon oli selvästi satsattu, mutta miksi helvetissä kaikki oli niin teollista ja varman päälle pelattua? Albumista välittyi pyrkimys nousta isoon liigaan, ja siinä onnistuttiin. Sääli sinänsä, sillä floppaamisen seurauksena olisi voinut olla paluu aiempaan. Totta kai bändien kuuluukin siirtyä eteenpäin ja kehittää soundiaan, mutta aiemmilla levyillä saavutettu ilmaisupuolen dynamiikka ja balanssi oli uhrattu helpommin lähestyttävälle linjalle.
Suosio tuntui rohkaisevan yhtyettä, ja seuraava pitkäsoitto ”Turn Blue” oli muutamaa hyvää hetkeä lukuunottamatta täysin yhdentekevä. Kun levyn lopettava raita ”Gotta get away” toi mieleen Status Quon, oli viimeinen naula kirstun kanteen lyöty. Vaikka mikään ei ole niin annelista kuin periaatteen miehet, tein periaatepäätöksen olla hankkimatta seuraavaa Black Keysien albumia ellei linjaan tulisi järisyttävää muutosta. Kuin kirsikkana tunkiotortussa levy pamahti jenkeissä albumilistan kärkeen, ollen bändin ensimmäinen ykköspaikka.
Tavallaan koen olevani vanha, seniili ja pikkuisen virtsankatkuinen setä, joka mutisee vanhoista hyvistä ajoista puiston yleisen jörnimispaikan penkillä. Ei haittaa, sillä niihin hetkiin minulla on se vanha The Black Keys.
Ja fuck you, Michael Bay!
(Tätä kirjoitettaessa kuunneltiin varhaisempaa The Black Keysiä ja tunnettiin itsensä vanhaksi.)
