Pienen tauon jälkeen pääsemme aiheeseen, jonka kaltaisten vuoksi blogin pistin alunperin pystyyn. Supersankarit. Eiväthän aikuiset miehet ole niistä kiinnostuneita? Totta munassa ovat! Ei ehkä pitäisi, mutta onhan se nyt siistiä touhua kun oikein pieteetillä tehdään.
Penskana tuli kahlattua kaikki suomeksi ilmestyneet sarjikset läpi, ja yksi kohokohdista oli Marvelin lehtien keskellä ja lopussa olleet hahmoesittelyt. Niistä opeteltiin jokaisen hahmon taustat ja erikoiskyvyt. Olennaisin juttu omassa kaveriporukassa oli kiloissa ilmoitettu luku siitä, kuinka paljon kukin kalsarimies kykenee nostamaan. Nostamaan minne, polven ylpuolelle, pään yläpuolelle, pöydälle, kaapin päälle, sentin verran maasta, auton takakontista maakuoppaan, sitä ei yksilöity, mutta voimasuhteet tulivat selviksi. Kapteeni Amerikalla oli näin lonkalta muistettuna 400 kg:n nostokapasiteetti. Ja se oli lälläriä se. Hämiksellä oli muistaakseni 10 tonnia. Ja kun tonneihin päästiin, alettiin olla niin sanotusti bisneksessä. Kaksi kovaa oli omassa luokassaan; Hulk ja Juggernaut (poislukien jotkin omnipotentti-osaston avaruusjumalat jotka liikuttelivat planeettoja silmäluomillaan, niitä ei laskettu silloin eikä lasketa nytkään). Hulksteri ja Juggis olivat sadan tonnin klubissa. Emmekä me osanneet päättää, kumpi on kovempi. Se selvitettiin leikkimällä, toinen toista, toinen toista. Tämä oli aikaa ennen kuin äidit ylisuojelivat lapsiaan ja pakottivat näitä pitämään kypärää päässä saunoessa.
Vietin juuri sangen sateista kesälomaa, ja eräänä iltana jäimme jälkikasvun kanssa tuijottamaan YLE Teemalta tullutta Batmania. Siis sitä 60-luvun camp-sirkusta, jossa korkeushyppääjän fysiikalla varustettu Adam West latoo humalaisen morotiikalla varustettuja gooneja pannariin poskettomien puhekuplien saattelemana. Pif! Pow! Sock! Bloop! Rups! Cum! Muksu katsoi touhua haavi auki. Sama lapsi kysyi pari päivää sitten DVD-levy kädessään, millä levyä voi katsella. Vastasin että telkkarista. ”Ei telkkarista voi kattoo elokuvia!” Niinpä. Elämme suoratoiston aikaa.
Toistotapojakin enemmän on muuttunut elokuvissa ja televisiosarjoissa (ja suoratoistosarjoissa!) esiintyvien supersankarihahmojen fysiikka. Nykyään supersankareita heiluu sarjakuvalehtien ulkopuolella enemmän kuin koskaan, ja niitä esittävät kuolevaiset ovat rooleissaan toinen toistaan uskottavampia (ainakin ulkoisesti). Muutos oli nähtävissä jo kersana. Kun 80-luvun Hämähäkkimies oli vielä hoikkaa poikkaa, oli 90-luvun spaideri kuin Ato Boldon testivapaalla treenileirillä itä-saksalaisessa laboratoriossa. Muutos 60-luvun Adam Westistä 80- ja 90-lukujen nahk’hiirimiehiin Michael Keatoniin, Val ”Väl” Kilmeriin ja George Clooneyyn oli vielä maltillinen, ja suurimmalta osalta kiinni lepakkokostyymin muutoksista. West paineli pisin Gothamia kalsareissa, myöhemmillä oli puvustaja puolellaan ja puvussaan kunnolla kumilihasta (ja Clooneyn puvussa nännit). Mutta vielä 90-luvullakaan sankareiden fysiikalla ei mehusteltu nykyiseen malliin. Oikeastaan nykyinen meininki alkoi vasta jossain 2000-luvun puolivälissä, juuri samoihin aikoihin kun sarjakuvaleffoista alkoi tulla vakavasti otettavia elokuvia. Netti alkoi pursuta fanipoikien ja -tyttöjen mouhoamista milloin kenenkin muodonmuutoksesta tulevaa trikooleffaa varten.
Annetaanpa nyt esimerkki jotta saadaan väitteelle selkänojaa. Muistatko ensimmäiset X-Men-leffan? Hugh Jackman Wolverinena. Fyysinen ilmestys milleniumin aikoihin. Sen jälkeen Hugh on heilunut kynnet rystysissään väpättäen kaiketi kuudessa muussa X-Men- / Wolverine-rainassa. Muutos on ehkä ollut niin hidas, että se ei ole iskenyt niin pahasti silmään, mutta minkälainen ero on ensimmäisen ja viimeisimmän välillä? Yhdellä sanalla: ihan posketon. Kato ite.
Mehustelematta sen enempää australialaisella hunkilla ja nykyajan ns. spornoseksuaalisuudella, palataan jo aiemmin mainittuun: sarjakuvaleffat alkoivat muuttua vakavasti otettaviksi elokuviksi noin vuoden 2000 paikkeilla. Poislukien Tim Burtonin Batmanit, olivat sarjisleffat olleet sisällöltään kevyitä, tarkoituksellisen lapsellisia pläjäyksiä. Burtonin Batmanit olivat oman lapsuuteni tärkeimpiä elokuvia. Kertonee jotain ajan hengestä ja Adam Westin trikoo-Batmanin pitkästä ja värikkäästä varjosta, että Warner Brothers myi hieman heikolla harkinnalla Batman Returnsin (sen, jossa Danny DeVito on Pingviinimiehenä) oheistuotelisenssin McDonaldsille, joka tööttäsi markkinoille aiheesta tehtyä Happy Mealia. Ne syötyään kersat menivät katsomaan itse elokuvan, joka ei sitten ollutkaan ihan happymealia. Lopputulos? Kirkuvia tenavia. Seuraus? Kiukkuinen mäkkäri ja liuta kovapalkkaisia juristeja. Tyhmät. Hieman myöhemmin Burton yritti isolla rahalla ja pitkän kaavan mukaan tehdä Teräsmiehestä elokuvaa. Teris on aina ollut omaan makuun aika turha hahmo. Amerikkalainen ikoni, juu, mutta ei vaan millään lähde. Burtonin leffaan oli valittu jo päätähtikin. Sikäli harmi, että leffa ei onnistunut, sillä herra Nicolas Cage teriksenä olisi voinut teoriassa olla hauskaa katseltavaa. Cagehan on täysin luonnottoman kova sarjakuvaentusiasti, joka on paitsi hassannut pari miljoonaa taalaa yhteen Action Comics -lehteen jossa Teräsmies esiintyi ensikertaa, myös nimennyt jälkikasvunsa Kal-Eliksi, joka on sarjakuvissa Teräsmiehen syntymänimi. Creep.
Aiheeseen liittyen, ehkä edelleen parasta mitä netti tarjoaa:
Asiasta sivuun ja eekkerin verran ohi, omaan lapsuuteen liittyy voimakkaasti myös Tim Burtonin Edward Scissorhads (Saksikäsi-Edward, luojan kiitos ei suomennettu Saksikäsi-Eetvartti). Hämmentävää, miten ehkä 7-vuotiaana nähdyn leffan musiikit tulevat vielä kolmekymppisenä ja vuosikymmenten tauon jälkeen kuupansisäiseltä kovalevyltä niin elävinä. Musiikithan ovat tietysti Danny Elfmanin (suom. Taneli Tonttumies, kjäh kjäh!) säveltämät, kuten aina, kun Hollywoodissa lähdetään vähänkin erikoisemman tai nyrjähtäneen fantasian pariin. Etenkin Elfmanin saksikäteen säveltämä Ice Dance saa meikämandoliinin vieläkin poraamaan kuin parrakkaan finskimiehen Jolon saaren Departures-kyltillä. Suomalaisittain hyvä tiedostaa, että ilman Elfmania meillä tuskin olisi Nightwishia, niin suuresti miehen sävellysten vaikutus kuuluu Holopaisen Tuomaksen tuotannossa.
Epäolennaisuuksiin kun mentiin, pakko lätkäistä knoppitiedolla herra Elfmanista. Ukkohan oli ennen elokuvasäveltäjän uraa yhden dorkimman kasaribändin vokalistina. Tossa raskauttavaa todistetta:
Näiden kahden kovan sarjakuvaleffan jälkeen olikin sitten aika hiljaista, ainakin mitä tulee kunnollisiin filmatisointeihin. The Mask on tietenkin sarjisleffa ja ihan onnistunutkin, mutta ei nyt aivan sitä osastoa jota tässä haetaan. Blade-sarjalla on faninsa, minä en niihin kuulu. Yksi herkullisimpia sarjakuvahahmoja, Todd McFarlanen aivan kipeään sarjakuvaan pohjautuva Spawn mokattiin ehkä ikuiseen reboot-kieltoon. Todellinen muutos parempaan alkoi tapahtua jossain ensimmäisen X-Menin kohdalla. Äksämiehet osoitti, että sarjakuvaelokuva voi olla sekä kaupallisesti että taiteellisesti menestys. Omiin suosikkeihin X-Menit tai Wolverinet eivät ole koskaan kuuluneet, eivät sarjakuvina eivätkä leffoina, mutta ne olivat avainasemassa antamassa lähtölaukauksen nykyiselle Marvelin elokuvaimperiumille. Huteja tuli vielä joitakin, karmeimpina nyt vaikka Ben ”Peppuleuka” Affleckin Daredevil ja jatko-osankin saanut Ihmeneloset. Näistä huolimatta iso kone oli jo käynnissä, josta seurauksena studiot ymmärsivät sarjakuvaleffojen kohdeyleisön olevan, yllätys yllätys, muut kuin 8-vuotiaat. Näytäpä nyt vaikka Dark Knight Heath Ledgerin Jokereine alakouluikäiselle. Trauma huudettu!
Kaikkein kauneimmin Marvel on saanut konseptinsa balanssiin silloin, kun sitä vähiten on odotettu. Lapsuuteni sankari Hulk on isoista odotuksista huolimatta ryssitty kertaalleen ryminällä, eikä toisellakaan yrityksellä osuttu aivan napakymppiin. Sen sijaan monelle täysin tuntematon ja siten vähemmän tunteita ennen julkaisua herättänyt Guardians of the Galaxy oli huikea onnistuminen. Liekö syy siinä, että niin suuri määrä Comic-Con-pizzanaama-nörttejä ei torpedoinut menestystä kassaluukuilla jo ennen varsinaista ensi-iltaa nillittämällä kaikesta epäolennaisesta ja pudottamalla IMDB-scorea, en tiedä, mutta leffa pääsi iskemaan aika kauniisti puskista. Toinen vastaava oli Iron-Man osa yksi. Hauska ajatella nyt kun Robert Downey Jr. on yksi planeetan isoimpia starboja, mutta ensimmäisen elokuvan aikoihin mies oli studion mielestä väärä ja riskaabeli valinta päärooliin. Siihen haluttiin….Tom Cruise. Iron-Man ei myöskään ollut jenkeissä saati Euroopassa ollut iso tai kiinnostava hahmo vuosikymmeniin. Sääli vain, että ensimmäisen elokuvan menestys poiki kaksi olennaisesti huttuisempaa jatko-osaa. Niin se vain näemmä menee. Korvataan kässäri tehosteilla ja odotetaan, ettei hönöt huomaa. Ei hönöt tietty huomakaan, mutta muut.
Marvelin aivan viimevuotisista tuotannoista suositeltavin on Netflixin kanssa painettu Daredevil-sarja. Daredevilhän oli etenkin pikkupoikana se kaikkein masentavin ja vähiten haluttu leikkihahmo. Ei sitä edes otettu leikkeihin mukaan muuta kuin rangaistuksena jollekin täydelle uoleville. Sokea asianajaja, c’mon! Mutta tuore sarja saa kaivettua tästä paljon hyvää, ja koko homma on henkisesti hyvin lähellä Christopher Nolanin Batman-trilogiaa. Synkkää, karua ja väkivaltaista menoa, jossa paha ei saa aina palkkaansa. Tsekkaa se!
Lopuksi, koska mikään ei ole niin kivaa kuin älyttömät ja subjektiiviset top-listat, vetästään tähän topkymppi supersankarileffat.
1. Unbreakable
2. V for Vendetta
3. The Dark Knight
4. Watchmen
5. Guardians of The Galaxy
6. Batman Begins
7. The Dark Knight Rises
8. Batman Returns
9. Hellboy II
10. Iron-Man
Viimeisenä listalta jäi Kick-Ass.
(Tätä kirjoitettaessa kuunneltiin paljon Danny Elfamin leffasoundtrackeja)
Jos minulta olisi kysytty viisi vuotta sitten, kumpi voittaa Oscarin parhaasta miespääosasta todennäköisemmin, syvästi inhoamani Adam Sandler vai Matthew McConaughey, olisin varmasti vastannut Sandler. Sandler oli sentään vetänyt ”vakavan roolin” vakavastiotettavan ohjaajan elokuvassa ei-niin-kaukaisessa menneisyydessä (Punch-Drunk Love). McConaughey ei ollut käytännössä kymmeneen vuoteen tehnyt mitään mainittavaa. Vielä 1990-luvulla miestä nähtiin pääsääntöisesti draamaleffoissa, eikä niissä sikäli mitään valittamisen aihetta ollut. Sitten mentiinkin aika pitkään sieltä, missä aitaa ei ollut lainkaan.
Suhteessa McConaughey-hey-heyn ansioluetteloon herra on vuosikausia ollut käsittämättömän suuri nimi. Siinä se nähdään, näyttelet toinen toistaan huonommissa rom-comeissa ja hölkkäät biitsillä ilman paitaa, naiset diggaa ja menee katsomaan sen seuraavankin leffan jossa samaa kaavaa toistaen rakastutaan Sarah Jessica Parkeriin tai milloin mihinkin nisäkkääseen hurjista vastoinkäymisistä huolimatta. Tätähän se McConaughey teki, ja pitkään ja hartaasti tekikin. Häät mielessä, Kuinka hukata kundi 10 päivässä, Muuttohaluton poikamies, Surfer Dude, Pelimiehen painajainen….tsiisus kraistus. Toisaalta, jos minulle maksettaisiin kymppimiltsi saman roolin vetämisestä ja Katien Hudson tai Beckinsalen tai Jenniferien Lopez tai Garner imuttelemisesta, kai se olisi hyväksyttävissä. Mutta Sarah Jessica Parkerin kohdalla liksa pitäisi olla parempi. Keväällä 2014 tämä kaveri sitten seisoskeli lavalla sen kultaisen pystin kanssa. Kuinka voi olla?
En tiedä, oliko uuden uran alullepanijana mies itse, agentin vaihto huonosti koulutetusta simpanssista ihmisyksilöön, räävittömän kokkelin vetämisen lopettaminen vai heikensikö ikä tuottajien mielestä McConaugheyn vetävyyttä romanttisissa komedioissa. Yhtäkaikki, viimeisen neljän vuoden aikana mies on paitsi oikaissut kurssinsa, tehnyt itsestään näyttelijän jonka rooleja suorastaan odottaa. The Lincoln Lawyer (2011) taisi olla pitkään aikaan ensimmäinen herran ”kunnon rooli” . Seuraavana vuonna Mud. Seuraavana se Oscarin arvoinen Dallas Buyers Club, joka oli itselleni kova pala. Jared Leto ja McConaughey eivät varsinaisesti kuuluneet omiin suosikkeihini, mutta ei auttanut, molemmat olivat pystinsä ansainneet, Leto ehkäpä vielä hienommalla suorituksella shemalena AIDS-potilaana. Silti kuvittelin hyvien roolien olleen McConaugheyn kohdalla vahinkoja.
Pakko katsoa-osaston ohjaaja Martin Scorsesen The Wolf of Wall Streetissa McConaugheylla oli vain pieni rooli, jonka hän toki hoisi kunnialla. Nousu henkilökohtaisen kaapin päälle tuli True Detectiven myötä. Ensimmäisestä jaksosta viimeiseen, jokainen yksityiskohta, tarina, tunnelma, roolit, kaikki täysin suvereeneja. Täysin kompromissitonta taidetta, joka onnistui samalla olemaan uskomattoman viihdyttävä. Ja se McConaughey. Aivan jää-tä-vä. Miten suurimmaksi osaksi ulkoammatillisten asioiden vuoksi julkisuudessa ollut kaunis poika oli yhtäkkiä omalla lyhyellä listalla kaikkien aikojen kovimman televisiosarjan johtotähti, ja täysin oikeutetusti? Etsivä Rust Cohlen hahmo oli muutamaan potenssiin kaikki aiemmin televisiossa tai valkokankaalla nähtyjä synkkiä, katkeria kyttähahmoja synkempi ja katkerampi. Iso osa näyttelijän hyvästä työstä menee tietenkin käsikirjoitukselle ja ohjaukselle, mutta viimeistään tässä kohtaa tiesin olleeni todella väärässä. Ajatuskin Adam Sandlerista samassa roolissa työntää oksuhissin kurkunpäähän.
True Detective oli saamastaan huomiosta ja arvostuksesta huolimatta marginaalia verrattuna McConaugheyn seuraavaan isoon rooliin. The Dark Knight -elokuvan jälkeen kaikki, mitä Christopher Nolan on tehnyt, on ollut valtavaa, vähintään taloudellisen menestyksen ja useimmiten myös tasonsa puolesta. Vuoden 2014 Interstellar oli molempia. 2010-luvun omaperäisin iso scifi-elokuva, genren suurin box office -kunnari ja tuleva klassikko. Ja McConaughey tekemässä loistavan roolin. Miehen katsellessa tyttärensä vuosikymmeniä takaperin lähettämiä videoviestejä päivääkään vanhentumatta jossakin syvällä avaruudessa on tämän sukupolven E.T.:tä. Teki mieli porata. Tai meni roska silmään. Ja nenään.
Jos maailmassa jotakin on oikein, soisin McConaugheyn saavan jatkossakin ihan oikeita rooleja hyvistä elokuvista. True Detectiven kakkoskausi on kokonaan uusi tarinansa uusinen hahmoineen, ja pahoin pelkään että se tulee pakottamaan minut muuttamaan kantaani Colin Farrelista samaan tapaan kuin McConaugheysta. Ei sille sitten mitään mahda.
Hyvä silti huomata, ettei McConaughey edelleenkään ole ihan tavallisin Hollywood-hunkki. Eihän tällaista voisi muut vakavalla naamalla tehdä.
Tietysti, ja ihan ansiosta, tällaiset saavat myös satiirinsa.
(Tätä kirjoitettaessa kuunneltiin Hank Williamsia ja pidettiin heinää suupielessä)
Moni meistä on tavannut tämän arkkityypin: yleensä mieshenkilö, joka suhtautuu musiikkiin valtavalla intohimolla, kunhan kyseessä ei ole suosittu artisti tai yhtye. Jos kyseessä on aiemmin marginaalissa operoinut artisti tai yhtye, tämän tyypin mielestä siitä on tullut silkkaa kuraa sillä samalla hetkellä kun se on breikannut suurempaan tietoisuuteen.
Näiden tyyppien kanta perustuu toisinaan ihan oikeasti toteutuvaan ilmiöön, jossa päätään Kelan tai vastaavan ulkomaisen instanssin oveen tukien toivossa hakannut muusikko löytää Graalin maljan tekemällä musiikistaan paremmin suurille massoille sopivaa. Joku käyttäisi kirosanaa ”radioystävällinen”. Silti suurimmassa osassa kyse on jostain ihan muusta. A.W. Yrjänä sanoi jossain yhteydessä kuulevansa yhä vakavalla naamalla esitettyjä kommentteja, joiden mukaan CMX:n alkuaikojen HC-punk-osaston rypistys ”Matti” on yhä yhtyeen paras tuotos. ”Matti” on kova ralli genressään, eihän siinä, mutta kyllä tuossa hiukan perspektiivi haraa ja kinnaa jos pokerina moista painelee. Lainalaisuus tuntuu olevan, että kellarista noustessaan bändistä tulee liian kaupallinen.
Oma nuoruusaika meni kuunnellessa Pink Floydia, The Doorsia ja muuta 60- ja 70-luvun kamaa, joten rahkeet väittää löytäneensä kyseiset bändit ennen muita olivat aika vähissä. Yksi kokemus minulla tosin on, jonka kautta pystyn samaistumaan näiden suosionvastustajien ajatusmaailmaan. Kyseessä on Ohion Akronista tuleva duo The Black Keys. Oma historiani bändin kanssa alkoi noin vuonna 2003. Näin pätkän kaksikon live-esiintymisestä, ja tilasin jonkin import-painoksen Thickfreakness-albumista. Lätyn kovin juttu oli The Sonics-cover ”Have Love Will Travel”, joka avasi laajemmin kiinnostuksen alkuperäistä esittäjää ja muita aikalaisia kohtaan.
Parasta oli, että hyvän aikaa The Black Keys oli minun juttuni. Albumi albumilta bändi kehittyi, ja lyöttäydyttyään yhteen Gnarls Barkleysta tutun Danger Mousen kanssa nasahti osuma kultasuoneen. Yhteistyön hedelminä syntyneet Attack & Release ja Brothers olivat suvereeneja suorituksia (ja Danger Mouse eli kavereiden kesken Vaarahiiri on muutenkin ässäluokan tekijä). Siinä sivussa bändin kaksikko tekaisi yhdessä useammankin kovan luokan rap-artistin kanssa BlakRoc-nimisen albumin, joka oli kova kuin aamustondari.
Pieni pelko alkoi kuitenkin hiipiä poolopuseroon Brothersin menestyksen myötä. Tässä kohtaa orkesteri alkoi olla jo kaikkea muuta kuin pieni. Tuli Grammya, tuli radiosoittoa, tuli hittiä. Ja jostain ihmeen syystä se alkoi vaivata. Toisaalta olin kuitenkin tyytyväinen, että muutkin tajusivat kuinka kovasta jutusta on kyse.
Tämäkin muuttui, kun ”Lonely boy” -hitti pamahti radioiden voimasoittoon. Siinähän soi, vaikka ei kovinkaan paljoa tunteita herättänyt, mutta pahat aavistukset tulevan albumin suhteen se herätti. Kun ”El Camino” -lätty saapui myyntiin, se tuli poimittua heti, ja ensimmäisen pyöräytyksen jälkeen fiilis oli kuin Kankaanniemen Toimilla.. Näinkö tää nyt meni? Mitään ei jäänyt käteen. Soundit oli kondiksessa ja tuotantoon oli selvästi satsattu, mutta miksi helvetissä kaikki oli niin teollista ja varman päälle pelattua? Albumista välittyi pyrkimys nousta isoon liigaan, ja siinä onnistuttiin. Sääli sinänsä, sillä floppaamisen seurauksena olisi voinut olla paluu aiempaan. Totta kai bändien kuuluukin siirtyä eteenpäin ja kehittää soundiaan, mutta aiemmilla levyillä saavutettu ilmaisupuolen dynamiikka ja balanssi oli uhrattu helpommin lähestyttävälle linjalle.
Suosio tuntui rohkaisevan yhtyettä, ja seuraava pitkäsoitto ”Turn Blue” oli muutamaa hyvää hetkeä lukuunottamatta täysin yhdentekevä. Kun levyn lopettava raita ”Gotta get away” toi mieleen Status Quon, oli viimeinen naula kirstun kanteen lyöty. Vaikka mikään ei ole niin annelista kuin periaatteen miehet, tein periaatepäätöksen olla hankkimatta seuraavaa Black Keysien albumia ellei linjaan tulisi järisyttävää muutosta. Kuin kirsikkana tunkiotortussa levy pamahti jenkeissä albumilistan kärkeen, ollen bändin ensimmäinen ykköspaikka.
Tavallaan koen olevani vanha, seniili ja pikkuisen virtsankatkuinen setä, joka mutisee vanhoista hyvistä ajoista puiston yleisen jörnimispaikan penkillä. Ei haittaa, sillä niihin hetkiin minulla on se vanha The Black Keys.
Ja fuck you, Michael Bay!
(Tätä kirjoitettaessa kuunneltiin varhaisempaa The Black Keysiä ja tunnettiin itsensä vanhaksi.)
Useimmilla meistä on melko yhteneväinen käsitys siitä, millainen on hyvä elokuva. Melko monella on myös hyvin samankaltainen listaus jos parhaita elokuvia lähdetään ylöskirjaamaan. Usein toistuvia heittoja ovat sormusten herrat, kummisedät, matrixit, Christopher Nolanin elokuvat, Star Warsit, tarantinot, Shawshank Redemption, enemmän vihkiytyneillä Hitchcockin, Billy Wilderin, Sidney Lumetin ja Frank Capran elokuvat, ehkä Kubrickin, Scorsesen, Spielbergin tai muun suuruuden tuotokset. Pornoelokuvat eivät ole elokuvia, ne ovat pornoa. Edelllä mainituista jokaisen kohdalla on olemassa perusteluja nimittää niitä vähintään hyviksi kandidaateiksi parhaiden elokuvien joukkoon. Silti, menemättä ”guilty pleasure”-osastolle, monella on myös ns. lempileffoja. Tällä tarkoitan elokuvaa, joka ei omastakaan mielestä ole välttämättä sitä historian suurinta elokuvataidetta, vaan jollakin tavalla itselle korvaamaton, kallisarvoinen ja tärkeä.
Omalla kohdalla kaikkien aikojen lempileffa on oikeastaan trilogia. Paluu tulevaisuuteen -trilogia (Back to the Future) on tullut katsottua niin moneen kertaan, että laskemiseen ei varmastikaan riitä sormet, varpaat ja muut kehon ulokkeet ynnättyinäkään. Ja kuten lempileffoille ja lempiasiolle on tyypillistä, ei tämänkään lempiasema ole selitettävissä rationaalisella järjenkäytöllä. Päinvastoin, kyse on lapsuusajan kokemuksesta, jonka pääsee jollain tavalla uusimaan aina näitä leffoja katsoessa. Sanoiko joku nostalgia?
Viidennellä luokalla olin viikon kipeänä kotona. Paska tsägä, paitsi ettei, sillä Yle sattui esittämään Paluu tulevaisuuteen -leffat. VHS-nauhuri ruksutti, vihreä mehukatti virtasi ja kuumeinen pikkumies tapitti jokaisen elokuvista viikon aikana muutamaankin kertaan. Tunneside, check.
Tämän suosikin julkista myöntämistä helpottaa se, että etenkin sarjan ensimmäinen elokuva on oikeasti rautaa. Tästä mielipiteestä tuskin tinkisin vaikka nuoruuden kokemus ei olisikaan ollut niin voimakas kuin nyt sattui olemaan.
Muita samaan kategoriaan kuuluvia suosikkejani ovat Ferris Bueller’s Day Off (Vaihdetaan vapaalle, Ferris, propsit taas suomennoksesta pässit), Ghostbusters 1 ja 2 (osa kaksi kyllä lipsahtaa sinne syyllisten nautintojen listalle) ja The Goonies (Arkajalat). Mikä näitä yhdistää? Monikin asia, mutta esiinpistävin on 80-luku. Poislukien Ghostbusters 2, ovat kyseiset leffat tehty parin vuoden sisällä 80-luvun keskipaikkeilla. Näin ollen niitä on esitetty televisiossa juurikin siinä herkässä kohtaa, kun allekirjoittanut on ollut suurimmille vaikutteille altis.
Toinenkin tekijä löytyy. Nykyisistä elokuvista poiketen mikään näistä elokuvista ei pyöri pelkästään erikoistehosteiden ympärillä. Paluu tulevaisuuteen ja Ghostbusters ovat aikansa standardeilla erikoistehosteleffoja, mutta molemmat muodostuivat ilmiöiksi tarinansa ja henkilöhahmojensa vuoksi. Koska viimeksi on alkuperäisideaan pohjautuva elokuva muodostunut samankaltaiseksi hitiksi kassoilla ja jäänyt elämään? Aivan. Tehdäänpä tästä tapa: Fuck you, Michael Bay.
(Tätä kirjoitettaessa kuunneltiin The Prodigyn uutta pitkäsoittoa The Day is my Enemy)
Ensimmäisen varsinaisen blogipostauksen aiheeksi koin tarpeelliseksi valita jonkin henkilökohtaiselta ja blogin aihepiirin kannalta olennaisen tekijän. Valinta oli oikeastaan helppo. Eri mieltä saa olla, vaikka ei kannata, mutta väitän koko nykyaikaisen televisiokerronnan ja etenkin jännitykseen pohjaavan tyylilajin rakenteelllisten ratkaisujen olevan monilta osin peräisin vuosina 1959-1964 pyörineestä The Twilight Zonesta (suom. Hämärän rajamailla).
Sarja ei välttämättä ole Suomessa kaikille tuttu, ainakaan nimeltä, mutta rohkenen veikata että ainakin sarjan alkukuvat ovat useimmille tuttuja. The Twilight Zone on pääosin parikymmenminuuttisten, yksittäisten tarinoiden sarja, jossa jokaisessa jaksossa katsojalle esitetään reaalimaailman lainalaisuuksista poikkeava tilanne, henkilö tai ympäristö. Käytännössä jokainen jakso alkaa olosuhteiden esittelyllä, jonka jälkeen sarjan ikoninen luoja ja juontaja Rod Serling taustoittaa tilannetta, kiskoo arvatenkin hyvin tervaista norttia ja toivottaa tervetulleeksi ”The Twilight Zonelle”.
Sarjaa katsoessa kokee hämmentävän usein tuntemuksen ”missä olen nähnyt tämän aiemmin”. Tosiasiassa valtaosassa tilanteista kyseinen aiemmin nähty asia on alkujaan peräisin The Twilight Zonesta. Etenkin amerikkalaisessa televisiokerronnassa The Twilight Zonen jaksojen juonia, arkkityyppisiä hahmoja ja kerronnallisia ratkaisuja on puoli vuosisataa suorastaan ryöstöviljelty. The X-Files on sukulainen suoraan alenevassa polvessa, joskin X-Filesissa on yksittäisten ”Monster of the week” -jaksojen lisäksi myös useiden jaksojen ja jopa kausien mittaisia taustajuonia. Komedian puolella The Twilight Zonen jaksoja on käytetty toistuvasti; erityisesti Simpsonit kunnostautui erinäisten kunnianosoitusten saralla varhaiskausillaan.
Lykkään pääni pantiksi, että kysyttäessä 80- ja 90-lukujen suosituinten sarjojen ja elokuvien käsikirjoittajilta, mikä oli heidän lapsuutensa suurin yksittäinen vaikuttuja, lähes jokainen vastaisi The Twilight Zone. Olennainen kysymys kuuluu tietysti, miksi?
On väärin sanoa The Twilight Zonen keksineen scifi-pohjaisen kerronnan. Enemmänkin kyse on jo olemassaolleiden elementtien summaamisesta yhteen timanginkovan tyylitajun ja huikean luomisvoiman kanssa. Sarjan tarinat ovat paljon velkaa tieteiskirjallisuudelle, kioskikirjallisuudelle ja aikansa tieteiselokuville, mutta ”twaikkis” muokkasi palasista osiaan suuremman kokonaisuuden. Periaatteessa kaava on yksinkertainen ja toistuu jaksosta toiseen: usein yliluonnollinen tai selittämätön tapahtuma, jonka keskiössä on ihminen ja joukko ihmisiä. The Twilight Zonen juju on käsitellä näiden tilanteiden avulla ja niiden kautta ihmisluonnon peruskysymyksiä, moraalia, muutoksenpelkoa ja ennakkoluuloja. Aihepiireissä toistuu kehittynyt teknologia, avaruus ja invaasiot, peruskauraa scifin suunnalla. Se, josta sarja on yhä kuuluisa, on useiden parhaiden jaksojen lopussa oleva ns. twist. Tiedät kyllä, se joka teki Kuudennesta aistista todella kovan leffan, The Mististä ei niinkään. Eli juuri, kun luulet olevasi perillä jutusta, lyödäänkin katsojanrassukkaa vastapalloon alumiinisella pesarilla. The Twilight Zonessa näitä ratkaisuja on loputtomiin.
Sarja on myös ehtymätön 60-luvun camp-tyylikkyydessä. Lavasteet, puvustukset ynnä muut; sulaa kultaa. Lisäksi sarja on malliesimerkki hyvän käsikirjoituksen merkityksestä. Hyvän tarinan jännitteen pystyy rakentamaan yhden henkilöhahmon varaan, jopa yhdessä tilassa tapahtuvaksi. Vastakohtana hyvän tarinan kykenee kertomaan 25:ssä minuutissa. Tästä korvan taakse nykyisille Hollywood-tuottajille. Ei elokuvassa tarvitse räjäyttää kolmen teratonnin edestä tavaraa ja polttaa 250:tä miljoonaa CGI-tehosteisiin. Saa, mutta ei ole pakko, eikä kovinkaan suurta hyötyä jos käsis on aunarista ja poikittain. Terkkuja vaan Michael Bayn suuntaan.
Tutustuminen sarjaan kannattaa aloittaa parista klassikkojaksosta. Time enough at last, Will the real Martian please stand up, Long distance call, Nightmare at 20,000 feet, onhan näitä. Sarja löytyy lähes kokonaa jenkki-Netflixistä ja kokonaan Hulusta. Alla yksi klassikko josta aloittaa.
(Tätä kirjoitettaessa kuunneltiin muiden muassa FKA twigsiä ja Tove Lota)
Käytännössä kaikkiin tilanteisiin elämässä kykenisi sovittamaan lainauksen Big Lebowskista, joten katsoin myös blogin aloittamisen hoituvan sillä keinolla. Otsikko on kyseisen leffan huikean hahmokavalkadin herkullisimman porukan, nihilistien suusta. Olen ajatellut blogin pitämisen olevan itseriittoista, -tietoista ja narsistista. Toisaalta, se että ajattelee blogin pitämisen olevan itseriittoista, -tietoista ja narsistista on….no, itseriittoista, -tietoista ja narsistista. Joten fuck that.
Jos tahtoo, tekee, ja jos joku lukee, hyvä. Linjataan hommaa: tarkoitus on kirjoittaa itseäni kiinnostavista asioista musiikin, elokuvien, tv-sarjojen ja viihteen lavean raamin sisällä. Kaikki edellä mainitut ovat asioita, joiden kanssa tulee vietettyä aikaa liiankin kanssa. Fuck that also. Jos B-luokan leffojen tapittaminen ja musiikinkuuntelu ei tee ihmisestä onnellista, tuskin mikään tekee.
